torstai 1. lokakuuta 2015

Hieman erilaiset 13-vuotissynttärit eli äiti-poika-laatuaikaa polkujuosten

Juoksu on ollut elämässäni nyt lähes kaksi ja puoli vuotta. Lapset ovat silloin tällöin ihmetelleet innostustani ja kyselleet, eikö juoksu ole tylsää. Lisäksi ihmetystä ja ehkä jopa pientä kunnioitusta on tullut siitä, että huonollakin säällä jaksan lähteä lenkille. Ehkä olen onnistunut toimimaan positiivisena esimerkkinä lapsilleni, sillä muutama kuukausi sitten silloin 12-vuotias esikoispoikani esitti minulle toiveen päästä joskus kokeilemaan polkujuoksua kanssani. Tai no, enemmän meillä oli vaelluksesta ja samoilusta puhe, mutta metsäretkestä kuitenkin.

Kun sitten joku viikko keskustelumme jälkeen bongasimme lehdestä ilmoituksen lähistöllä järjestettävästä Vuokatin Vaelluksesta, joka sattui vieläpä hänen 13-vuotissynttäriviikonlopulleen, yhteinen vaellusreissumme sai pontta alleen. Vuokatin Vaellus on Suomen vanhin vaellustapahtuma tässä ihan meidän kulmilla. Reitti kulkee Vuokatin UKK-reittiä pitkin Teerivaarasta Vuokatin urheiluopistolle yhteensä 13 vaaran ylitse. Pisimmän, eli 20km:n reitin lisäksi tarjolla olisi ollut myös kahdentoista kilometrin matka mutta kun pojalle sitä ehdotin, vastaus oli:  "No ilman muuta me kaksikymppiselle mennään, ei kai sitä nyt lyhyemmälle matkalle edes kannata lähteä!". Suunnitelma siis lukkoon lyöty ja ilmo sisässä!

19.9.2015 jäikin mieleen varmasti yhtenä mahtavimmista päivistä lapseni kanssa. Jo se, että voi harrastaa yhdessä lapsensa kanssa, on ihan mieletön juttu, mutta olin kyllä myös suunnattoman ylpeä pojastani ja siitä, miten hienosti hän raskaan ja haastavan reissun selvitti.

Vuokatin vaarajono. 13 vaaraa, lähes 1000 nousumetriä.
Kotipihassa valmiina päivän koitokseen.

Mutta sitten itse reissuumme. Vaelluspäivän aamu oli sateinen ja tuulinen. Edellisillä viikoilla oli satanut paljon, joten tiesimme reitin olevan märkä ja mutainen. Kenkävalinta tuotti hieman ongelmia, sillä pojan omat normilenkkarit eivät oikein reitille omiaan olleet. Onneksi talostamme löytyi sekä pojan jalkaan että vastassa olevaan maastoon sopivat nastalenkkarit. Juoksuvaatteiden päälle laitoimme tuulen ja sateenpitävät takit. Varusteet olivat siis valmiina ja niinpä suuntasimme autolla kohti Vuokattia, josta bussi vei meidät vielä 20km edemmäksi starttipaikalle Teerivaaraan.

Starttipaikalla Teerivaarassa. 20km polkua edessä.

Linja-auton jättäessä meidät kyydistä, sade olikin jo lakannut ja aurinkokin yritti pilkistellä pilvien takaa. Ensimmäinen vaatekerta lähti pois päältä jo startissa. Onneksi olin ottanut mukaan juoksurepun, jonne saimme sujautettua ylimääräiset kamppeet.

Olimme pojan kanssa sopineet lähtevämme reissuun ilman minkäänlaista kiirettä ja aikatavoitetta, eihän kyseessä ollut mikään kisa. Järjestäjä oli ohjeistanut varaamaan reitille aikaa sen haastavuuden takia 4-5h. Koska kyseessä oli nimenomaan vaellus, suurin osa starttaajista oli juurikin vaellusmielellä liikenteessä ja niin kai meilläkin oli alunperin ollut tarkoitus. Metsään kun pääsimme niin ei poika kuitenkaan malttanut kävellä. Niinpä lähdimme hölkkäilemään kolmen-neljän muun polkujuoksijan perään.

Synttärihubailua Tolhovaaran rinteessä
Ensimmäiset viisi kilometriä menivät vauhtia tunnustellessa ja juoksusta keskustellessa. Jo tässä vaiheessa ihmettelin pojan hyvää kuntoa. Olin kyllä tiennyt, että paljon liikkuvana lapsena pojan peruskunto on hyvä mutta olin silti yllättynyt, miten helposti juoksu sujui.

Ensimmäinen mehupiste tulikin noin viisi kilometriä juostuamme. Tästä pystyi jatkamaan kahta eri reittiä: helpompikulkuisesti Tolhovaaran ohi tai vaikeammin Tolhovaaran yli. Ei liene arvoitus, kumman poika valitsi :-) Kohta olimmekin Tolhovaaran kallioisella rinteellä ja aikamoista "polkua" piti kyllä könytä. Poika ei kuitenkaan ollut moksiskaan, ketterämmin teini rinteen ylös pääsi kuin minä!

Nasturit eivät kallioilla olleet oikein paras kenkävalinta, polut olivat märkiä ja mutaisia ja kengätkin olivat kastuneet jo muutaman kilometrin jälkeen mutta siitäkään ei pojalta valituksen sanaa kuulunut. Rapa roiskui mutta intoa puhkuen edettiin!

Kilometrit taittuivat sukkelaan eikä poika ei ollut väsyäkseen. Siellä missä vain reitin teknisyydeltä pystyi juoksemaan, juostiin. Välillä jouduimme tosin hieman hidastamaan edessä olevien vaeltajien takia (lyhyempien matkojen vaeltajia ja aiemmin pitkälle matkalle startanneita) mutta suurimmaksi osaksi saimme aika rauhassa ja omassa tahdissamme edetä. Juoksun lomassa tuli hyvin vaihdettua ajatuksia elämästä, harrastuksista ja jopa siitä, miten onnellisia olemme kun saamme täällä Kainuussa näissä mahtavissa maisemissa ja tämän kauniin luonnon keskellä asustaa.

Lehtovaaran kaunista maisemaa

Kun olimme juosseet noin kolmetoista kilometriä ja olleet matkassa n. 1h50min, saavuimme Möykynlammen huoltopisteelle. Huollossa oli aivan ihana tunnelma. Haitarimusiikki soi, grillimakkaran tuoksu leijui nenään ja ihmisiä parveili valtavasti ympäriinsä. Olimme pojan kanssa sopineet, että koska synttärikakkua ei tänään hänelle leivottu, Möykynlammen huollossa nautitaan synttäripullat.  Noin kymmenen minuutin jonotuksen jälkeen saimme synttäripullat käteemme ja nautimme ne mustikkamehun kanssa. Ja pitihän ne synttäribileet ikuistaakin kuvaan, sillä ne oli varmasti parhaat ja mieleenpainuvimmat ikinä. 

13-vuotissynttäripullat. 13km juostu, 7km jäljellä.
Noin viidentoista minuutin tauon jälkeen jatkoimme matkaa. Seitsemän vaaraa olimme tähän mennessä ylittäneet, neljä oli vielä jäljellä. Omat jalkani alkoivat pikku hiljaa ja ihmettelin ääneen, eikö poikaa vielä väsytä yhtään. Takareisissä hieman tuntuu mutta hyvin jaksaa, sain vastaukseksi. 

Kallioista alamäkeä reitillä riitti
Vaikka itse suht paljon juoksenkin ja useita polkujuoksumaratonejakin on takana, ihan kevyttä ei pojan ylläpitämä vauhti minullekaan ollut. Poika meni tekniset mäet ylös-alas sen verran ripeästi, että omakin syke nousi aika korkealle. Naurahdinkin useaan otteeseen, että poika taitaa olla paremmassa kunnossa kuin äitinsä ja että ensi vuonna menee kisoissa minusta ohi. 

Ja teknistä ylämäkeä.
Kun olimme taittaneet matkaa reilut seitsemäntoista kilometriä, poika kysyi ensimmäisen kerran, paljonko matkaa on vielä jäljellä. Kolme kilometriä, vastasin. Iso-Pölly ylös ja alas ja sitten olemme perillä. Jalat alkoivat olla niin pojalla kuin äidillä raskaat ja 243 porrasta Vuokatinvaaran näkötornin juurelle eivät menneet enää niin kovin ketterästi. Mutta sinnillä ja sisulla eteenpäin.


Viimeiset pari kilometriä reitti vei meidät laskettelurinnettä alas ja pururataa pitkin Vuokatin urheiluopistolle. Koska tiesimme, että "maali" häämötti jo, oli helppo hieman kiristää vauhtiakin. Kädessäni oleva Garmin piippasi 20 kilometriä täyteen. Aurinko oli tullut esiin ja otti meidät syleilyynsä. Samoin minä pojan. Olimme yhdessä juosseet 20km, nousumetrejä reitille kertyi lähes tuhat. Aikaa koitokseen kului taukoineen 3h32min. Olin suunnattoman ylpeä. 


 Juoksun jälkeen kävimme pesulla Vuokattihallin uimahallissa ja jotta päivä ei olisi pelkkää laiskottelua, otimme vielä vedessä lentopallomatsin :-) Ja voitte uskoa, että järjestäjän tarjoama jauhelihakeitto maistui sen jälkeen meille molemmille!

Kaikenkaikkiaan mahtava päivä. Eikä varmasti jäänyt ainoaksi laatuaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti